Vastaanotolla 3
Hyvää huomenta, toivotan ruudun toisella puolella olevalle parille. Kaikilla on edessään höyryävät kupit aamujuomaa auttamaan siirtymistä päivän ensihetkistä ensimmäiseen ohjelmaan.
Vastaanotolla oleva parin 10 vuotias poika on äsken saanut ADHD diagnoosin ja vanhemmat ovat varanneet ajan saadakseen tukea kuormittavaan arkeen. Poika on heidän toinen lapsi kolmesta ja äiti pohti puhelussa kun soitti varatakseen aikaa että muilla lapsilla varmasti myös piirteitä. Totesin jo ensikohtaamisessa että tämä on hyvin mahdollista varsinkin kun ADHD on niin vahvasti periytyvä. Äiti naurahti tähän että hänen miehellään aivan varmasti on diagnosoimaton ADHD. Keskusteltiin myös lyhyesti jo puhelimessa että vaikka sisaruksilla ei ole diagnoosia heidän piirteet saattaa ajoittain tulla enemmän esille, esim väsyneenä, nälkäisenä, tai muuten kuormituksen alla. Äiti totesi että arki on haastavaa kun ADHD oireilee kaikilla vähän eri tavalla.
Sovittiin jo puhelimessa että teen kotikäynnin, mutta tavataan ensin kerran aikuisten kesken tutustumista ja tilanteen kartoittamista varten.
Vanhemmat ottavat vuorotellen esille ongelmallisia tilanteita heidän arjessaan. Ensimmäisenä haasteena on pojan ruutuajan rajoittaminen, kun lopettaminen aina johtaa pojan räjähtämiseen. Toisena on pojan räyhästely ruokapöydässä, kolmantena sisarusten jatkuva kiusaaminen ja neljäntenä pojan ruma kielenkäyttö. Lopuksi äiti herkistyy kun kertoo että diagnoosi sinänsä oli helpotus heille, asiat saivat jotenkin luvan olla juuri näin. Isä pohtii että heiltä loppui taisteleminen tilanteen vastaan, äiti komppaa että kun tähän asti on tuntunut että me ei vaan osata, tai että ollaan huonoja vanhempia, että tämä kaikki on meidän syytä ettei hän tottele tai osaa käyttäytyä.
Kerron että tämä ajatusmaailma on surullisen tavallinen monella samassa tilanteessa elävälle, ja painotan että pojan ADHD, tai sen oireet ei todellakaan ole mitenkään heidän syy. Tosiasia on että sosiaalisesti hyväksytyt menetelmät, ne sukupolvesta toiseen periytyvät kasvatusmenetelmät harvemmin sopii neuropoikkeavuuden kanssa yhteen. Isä toteaa että no, se ollaan kyllä huomattu, jäähypenkki tai rangaistukset eivät ole ikinä toimineet pojalla, aina on kohta tekemässä samaa uudestaan. Totean että se johtuu siitä että lapsella se teko ei ole suunniteltu, jos ei tiedosta mitä tekee on vaikeata ottaa siitä vastuuta ja tarkastella toimintaa niin että pystyisi toimia eri tavalla seuraavan kerran.
Sovitaan että aloitetaan ruutuajasta, kerron että räjähtäminen luultavasti johtuu sekä siitä että pelin lopettaminen on ADHD aivoille äärimmäisen vaikeata koska peli antaa dopamiiniruisketta ”suoraan suoneen” tyyppisesti ja tämän lopettaminen seinään, palatakseen ”tavalliseen, tylsään” maailmaan on vaikeata. Että dopamiini kerta-annoksen jälkeen kaikki tunteet ovat pinnalla, ja jos ei tiedä mitä tekee seuraavaksi, jää tunteet vaan mylläämään ihon pinnan alle, ilman kohdetta kanavoittaa niitä.
Ehdotan että he pohtivat pojan kanssa yhdessä 2 toimintatapaa tähän. Ensimmäinen askel on pelin lopettaminen ilman että se tulee täytenä yllätyksenä. Vaihtoehtoina ovat 1) ajastin, jotta poika itse näkee kuinka paljon peliaikaa hänellä on jäljellä 2) vanhempien asettama ruutuaika, jolloin peli keskeytyy ajan ollessa loppu 3) vanhemmat sanovat kolme varoituskertaa ja kolmannen kerran jälkeen täytyy lopettaa.
Toinen askel on toiminnan siirtäminen johonkin, ainakin alkuun tarvinnee apua. Voi valmiiksi, eli ennen kuin aloittaa pelaamisen, suunnitella mitä tekee pelaamisen jälkeen, jotta ei putoa kivan ärsykemaailman jälkeen tyhjän päälle.
Vanhemmille vinkkinä lisään vielä, että tähän kylkeen laittaisin palkintosysteemin jolla hän saa esim tähden aina kun lopettaminen on mennyt hyvin. Viiden tähden jälkeen koittaa oikea palkinto. Palkinnon täytyy tulla riittävän nopeasti jotta jaksaa tavoitella sitä. Muistutan myös että seuraava räjähdys ei tarkoita että vanhemmat olisivat tässä epäonnistuneet, eikä sitä että poika olisi epäonnistunut. Se kertoo siitä että vaatimus on tainnut olla liian kova pojalle, että systeemi ei ehkä toimi. Toki kerta ei ole mikään, räjähdykset eivät välttämättä lopu yhdessä yössä tämän systeemin avulla, mutta arvioidaan se tilanne kun tavataan viikon kuluttua.
Toivotan heille mukavaa päivää, ja äiti herkistyy kun muistutan pitämään huolta itsestä. Mietin itsekseni että hän taitaa olla aika väsynyt.
Lukuvinkki: Ross W. Greene, Tulistuva lapsi, 2016